Voiko Antroposeenissä tanssia? Kohti iloista, raivoisaa 20-lukua

”Those who do not move, do not notice their chains” -Rosa Luxemburg

Modernisaatio on pohjimmiltaan kristillinen kertomus: taistelua helvetin ja taivaan, romahduksen ja pelastuksen välillä. Se on tarina ahdistuneista yksilöistä jotka eivät ole vielä siellä missä heidän pitäisi olla. Bruttokansantuotteessa, rakkaudessa, kehoissamme, urakehityksessä ja psyykessä. Aina ollaan matkalla, kesken. Tästä syystä, Richard Tarnas esittää[1], modernilta ihmiseltä puuttuu nykyhetki ja nykypaikka. Tila ja aika. Moderni ei osaa kuulua maailmaan, ainoastaan paeta sitä[2].  Moderni on tarina kodittomuudesta.

Moderni pakenee koska maailma on sen mielikuvituksessa paha, pelkkä epätodellinen poispyyhittävä painajainen. Limaisten, niljakkaiden, kiemurtelevien, ahmivien olentojen temmellyskenttä. Moderni on syntynyt kehoon ja multaan, jotka ovat pahuutta tulvillaan.[3]

Kolmasosa kaikesta hedelmällisestä maa-alasta on hävinnyt viimeisessä 40 vuodessa. 23 hehtaaria hedelmällistä maaperää tuhoutuu joka minuutti.

Antroposeeni, ’miehen aika[4]’, on puolestaan vielä-kesken-oleva-tarina siitä, osaammeko palata nykyhetkeen biodiversiteettituhon ja ilmastonmuutoksen keskellä. Tarina siitä, mitä teemme hiilenmustan historian ja horisontissa kajastavien liekkien välissä. Pakenemmeko vai lähestymmekö tätä aikaa ja paikkaa; lakkaammeko olemasta tulevaisuudessa eläviä moderneja[5].

Silvia Federici kirjoittaa esseessään ”In praise of the Dancing Body” (2020) että päästäksemme takaisin maailmaan, meidän olisi päästävä takaisin syntiseksi leimattuun kehoon. Tehtävä se kodiksemme. Vapautettava sen liike.

Federicille modernin historia on kehosta vieraantumisen historiaa; sarja erilaisia tapoja ’kehittää’ ja ’jalostaa’ keho kaikkea elämää kukistavaksi työkaluksi. Jalostuksen tavat ovat vaihdelleet kulloinkin vallalla olleen teknologian ja maailmankuvan mukaan. Modernin ajan alussa keho kuviteltiin mekanistisen fysiikan mallien mukaisesti tyhmäksi koneeksi, jota piti ruokkia, valvoa, rangaista ja palkita tehokkuuden maksimoimiseksi[6].  Tällaisen kehon luontainen koti oli Tayloristisen tuotantolinjan ääressä. Naisten kehosta kehitettiin puolestaan anti-entropia kone, jonka tehtävänä oli pitää huolta miehen kalorinsaannista, rentoutumisesta ja työvaatteiden parsimisesta[7]. Moderni nainen siis hyvitti Eevan synnit synnyttämällä työntekijöitä valtakuntaan ja palauttamalla järjestyksen miehen kehoon ja mieleen kotona.

 Vaikka kapitalistinen maailma lopulta voittikin kilpailun kehon ja mielen välineellistämisestä – sama logiikka ohjasi myös Neuvostoliiton edistysunelmia. Edmund Berger kirjoittaa

“In the Soviet Union, the implementation of Taylorist techniques was honed at the Central Institute of Labor, led by a former poet named Aleksei Gastev, who had once insisted that while “Many find it repugnant that we want to deal with human beings as a screw, a nut, a machine… we must undertake this as fearlessly as we accept the growth of trees and the expansion of the railway network.”  

Siirtyminen mekanistisesta ajasta kaaosteorioiden ja kvanttifysiikan muljuvaan maailmankuvaan muutti vahdinnan, rankaisun ja palkitsemisen muotoja muttei lopettanut kehon alistamista. 2000-luvun ’luovassa taloudessa’ elävillä, ”itsekkäiden” ja kaaokseen karkaavien geenien ja ajatusten täyttämillä tietotyöläisillä on täysi työ kehojensa kontrollissa. Parhaiten palkatuilla on käytössään jooga, mindfulness, personoidut ruokavaliot, wellness-tuotteet ja biohakkerointi kehon järjestyksessä pitämiseen[8]. Näiden, lempeämpien työkalujen ohella, kapitalistinen kehomuisti on ruoskan, rotutaulukkojen, linjastojen, kellojen ja synnytyslaitosten tahdittamaa.  Kehon työvälineeksi latistaminen ei tietenkään koske vain ihmisiä vaan myös ’broilereita’ ja muita hormonien, lääkkeiden ja valvontateknologioiden avulla koneiksi alistettuja ’eläimiä’[9]. Ihmiskeho on modernissa luonnon merkitsijä. Siksi koko elävä maailma liikkuvine ruotoineen, varsineen ja luurankoineen on modernissa abstraktion ja mekanisoinnin kohde. Kukistettava keho-maa.

Moderni jatkaa siis perikristillistä vihaa luomakunnan ruumiillisuutta kohtaan ja, aivan kuten kristinusko, kääntää vihan eskapismiksi: ylösnousemuksen tavoitteluksi. Tämän vuoksi Piilaakson teknologiajohtajien – nykykapitalismin sankareiden – unelmat ovat keho-maasta irtautumisen unelmia: Mars-lentoja ja haaveita aivojen (muistin, persoonan, minuuden) integroimisesta koneisiin jotka eivät ikinä kuole. Päästä meidät pahasta = päästä meidät kehosta. Kaaoksen ja kiusauksen juuresta ja alusta

Antroposeenin, painovoima on kuitenkin vääjäämätön. Itseään toteuttavan unen voimalla, liattu koti ja silvottu keho kutsuu meidät takaisin.  Havaintoon, että keho-maa on ainoa koti, joka meillä on.

Kuvaajat: World Scientists’ Warning to Humanity: A Second Notice       

Tanssin metafysiikkaa

’The mind and the body are the same individual, which is conceived now under the attribute of thought, now under the attribute of extension” –Baruch Spinoza

Elektronit, pienimmät mahdolliset partikkelit eivät koskaan ole paikallaan vaan jakautuvat loputtomasti. Tanssivat; syntyvät ja kuolevat jatkuvasti. Nyt, nyt ja nyt. Ehkäpä elektroneille itselleen, kuten meille, on hyödyllistä ajatella, että ne ovat muusta maailmasta irrallaan olevia kappaleita. Todellisuus on kuitenkin toinen. Ne nousevat ja katoavat, sulautuvat ja eriytyvät suhteessa muuhun liikkuvaan materiaan. Niiden erillisyys on vain pysäytyskuva, hyödyllinen illuusio.

Modernin jäykät rajat – laittomien ja laillisten, jähmettyneiden kehojen ja ajatusten maailma – resonoi kehnosti tämän todellisuuden kanssa. Moderni sai meidät ahdistumaan niin fyysisestä kuin mentaalisestakin rajat ylittävästä liikkeestä; moninaisuudesta. Loputtomasta moninaisuudesta pään sisällä, moninaisuudesta omassa ja muiden kehoissa.[10] Moninaisuudesta ja liikkeestä poliittisissa yhteisöissä. ’State’, valtiota tarkoittava englanninkielen termi ei turhaan johdu liikkumattomuutta tarkoittavasta sanasta stasis. ’Etnisyyksillä’, ’sukupuolella’, iällä ja varallisuudella merkatut kehot liikkuvat modernin kansallisvaltioiden etukäteen säätämissä ja valvotuissa etäisyyksissä ja tahdeissa. Rationaalisuudella ja ‘irrationaalisuudella’ merkityt ajatukset toistavat samaa kaavaa. Tuskin kukaan tiivisti ajatusten liikkeiden valloittamisen modernia projektia yhtä hyvin kuin Freud kirjoittaessaan[11], että yksilöllisen kehityksen lopullisena tavoitteena on korvata id (psyykeen aistilliset, epärationaaliset alueet) Egolla (rationaalisella hallinnalla ja säännöillä). Siis alistaa päätymättömänä lainehtiva liike yhdellä absoluuttisella äänellä. Kaaos Isän äänellä. Freud erehtyi pahasti. Se, mitä luulimme rationaaliseksi, loikin väkivaltaa ja kaaosta[12], ja se, mitä luulimme epärationaaliseksi, saattoikin olla tärkeää [13].

Ainoa voima, jolle moderni sallii todellisuuden mukaisen –jatkuvan liikkeen – ovat markkinat. Finanssimarkkinat pääsevät laserteknologian avulla pian kiinni reaaliakaiseen globaaliin vaihdantaan. Kiihtyvät nollapisteeseen. Finanssikapitalismista on siis tullut ainoa voima jolla on oikeus nykyhetkeen ja nykytilaan[14]. Samaan aikaan Välimeri täyttyy pysäytetyistä, hukkuvista kehoista. Haluaisin ymmärtää, kuinka valloittaa oikeus nykyisyydessä liikkumiseen takaisin markkinoilta kehoille.  Kuinka meistä kaikista voisi tulla elektroneja.

Kohti toisenlaista kehoa

Federici, Spinozan lailla, ehdottaa, että olemme  paitsi ajattelevia, myös liikkuvia olentoja. Olentoja joiden keho-mieli on oppimaan pyrkivä, koko maailmaan kytkeytyvä kokonaisuus. Toisenlainen nykyisyys alkaa siis toisenlaisesta kehosta. Kehosta, joka ei ole työn vaan ilon ja rakkauden palveluksessa. Elämänmyötäisestä kehosta.  Federicin mallissa keho ei ole ainostaan Foucault’n ulkoapäin tuotettu diskurssien ja valtasuhteiden rakennelma, vaan myös vastarinnan lähde, uuden mahdollisuus.  Representaation, heijastuman, lisäksi keho siis myös luo, synnyttää, on presenssi itsessään. Federicia mukaillen[15]:  keholla on yhä tarve auringolle, siniselle taivaalle, puiden vihreydelle, metsien ja meren hajulle. Tarve kosketukselle, haistamiselle, nukkumiselle, rakastelulle. Tarve tanssille.

Federicille kehoon palaaminen on tapa luoda häiriötila modernin universaaliin, kaiken läpäisevään aikaan. Tapa palauttaa olemisen taito;[16] tapa synnyttää pieniä, kehon kokoisia –lopulta yhteen kytkeytyviä – vastarinnan monirytmisiä linnakkeita. Atomitason vastarintaa. Palauttaa kehoissa uinuva nomadismi. Iloinen, liikkuva keho voi olla vallankumouksellinen koska se voi palauttaa nykyhetken ja luoda mahdollisuuden muutokseen; kiinnittää huomion juuri tällä hetkellä tapahtuviin lukemattomiin syntymiin. Palauttaa ryöstetyn ja raiskatun kehon tulevaisuudesta takaisin kohti radikaalina liikkuvaa nykyisyyttä.

Federici:

”Dance mimics the processes by which we relate to the world, connect with our bodies, transform ourselves and the space around us. From dance we learn that matter is not stupid, it is not blind, it is not mechanical but has its rhythms, its language, and it is self-activated and self-organizing. Our bodies have reasons we need to learn, rediscover, reinvent (123-124).

Ilo ei ole kuitenkaan surun tai vihan vastakohta, vaan niiden kumppani. Ilmastoaktivisti Jem Bendell on oikeassa kirjoittaessaan ettei ilmastotuhon kohtaamisen aiheuttama suru ole päätepiste, vaan portti energiaan ja toimintaan[17]. Federicin käsite ’joyful militancy’ on mielestäni erityisen hyödyllinen. Se tarkoittaa sellaisen poliittisen elämän harjoittamista, jossa pyritään vapautumaan – kollektiivisesti – niistä sosiaalisista suhteista, jotka alistavat kehon etukäteen säädettyihin liikkeisiin. ’Iloinen militanttius’ on raivokkaan iloinen sosiaalinen suhde, joka kohdistaa tuhovoimansa säälimättömästi kohti ahdistusta ja kuolemaa kylväviä rakenteita. Federicin ajattelun takana on peri-buddhalainen/anarkistinen ajatus siitä, ettei metodia voi erottaa päämäärästä. ‘Päämäärä’, tästä näkökulmasta, on pelkkä teknokraattien harjoittama illuusio, joka oikeuttaa väkivallan matkalla ikuisesti saavuttamattomaan paratiisiin. ‘Metodi’, sen sijaan, on tapa olla ja luoda suhteita muuhun, tässä hetkessä assosioivaan ja todellisuutta luovaan maailmaan. Todellisuudessa joka ei tunne päämääriä, metodi – tapamme liikkua ja muodostaa suhteita – on ainoa mihin meillä todella on valta. Tiivistetysti, raivoisa – surun ja tuhon kohdannut – ilo rakentaa raivoisan iloista maailmaa.

Iloisen kehon korottaminen ymmärtämisen välineeksi ei tarkoita ’ajattelun’ tai edes modernin empirismin ja rationalismin hylkäämistä. Se tarkoittaa vain mielen universalismin räjäyttämistä keho-mielen pluralismiksi. Askelta kohti olemisen tapaa, jossa todellisuus ei ole yhdenkään tietämisen muodon monopoli vaan usean risteämä. Tällaisessa todellisuudessa eläminen on aina epävarmuudessa olemista, loputonta, tässä hetkessä tapahtuvaa pyrkimystä mahdollisimman täydellistä ymmärrystä kohti. ”By reality and perfection I mean the same thing” kirjoittaa Spinoza.

——–

Avaan läppärilläni viimeisimmän YK:n biodiversiteettiä ja kuudetta sukupuuttoaaltoa koskevan raportin[18].

“Nature’s dangerous decline unprecendent, Species Extinction rates accelerating”.

“60 billion tons of renewable and non-renewable extracted globally each year, up to 100% since 1980s”

“Urban areas have more than doubled since 1992”

Toisella välilehdellä etsin, lohdukseni, tietoa siitä kuinka eri kulttuurit ovat opetelleet kuoleman kohtaamista. Selailen kuvia Kalista, pääkallojen ja käärmeiden koristamasta jumalattaresta, joka tanssii tuhoa ja kuolemaa tyyni ilme kasvoillaan. Mietin, että meidänkin olisi tanssittava säälimättömästi, kuin Kali, muututtava hirviöksi ja itse kuolemaksi järjestelmälle, joka jakaa vaurauden ja puhtaan luonnon pohjoiseen ja kärsimyksen ja luonnonkatastrofit etelään. Kali opettaa, että toivo ja ilo joka ei tunne vihaa, tuhoa ja surua on pelkkää eskapismia todellisuudesta. Kalin tuhovoima on kuitenkin kohdistettava oikeaan kärsimyksen alkuperään – kansallisvaltioiden jäykkiin rajoihin ja työn luomaan mekanistiseen kehoon. Muuten tästä 20-luvusta tulee vain edellisen toisinto.

Törmään kuviin Afroditesta, joka tarinan mukaan syntyi tanssien, meren aalloista.  Muistan jostain lukemani lauseen pätkän: ”Freud oli väärässä, Afrodite oikeassa”. Vapautuminen ei nimittäin vaadi id:n korvaamista Egolla eli järjestyksen fantasioilla, vaan Egon korvaamista Afroditella, porvarilliset rajat ylittävällä rakkaudella[19]. Kaikki modernin jaottelut ihmisten ja ei-ihmisten, kaaoksen ja järjestyksen, kehon ja mielen, materian ja idean välillä ovat Afroditen näkökulmasta hyödyttömiä. Ne hajoavat aalloissa. Afroditen todellisuudessa maailmaa on rakastettava sellaisena kuin se on (outona, kuolevana, kauhistuttavanakin). Ehkä kehomme ja mielikuvituksemme muistaa vielä tämän taidon vaikka egomme on sen sulkenut pois[20]. On siis tanssittava kauheana-tuhoavana Kalina – toistan –  mutta myös Afroditena. Opeteltava rakastamaan tätä hupenevaa ja vielä-tuntematonta maailmaa, tanssittava se idealismin ja jäykkien rajojen tuhkasta toteen. Annettava vihan ja surun tihkua iloiseksi, säälimättömäksi tanssiksi.  Silloin paluu keho-maahan on jo alkanut.


[1] Richard Tarnas (2010). The passion of the Western mind: Understanding the ideas that have shaped our world view. Random House.

[2] Erich Fromm (1957) Escape from Freedom

[3] Kristeva (1982). Power of Horrors

[4] Steve Mentz (2019). Break up the Anthropocene. U Minnesota Press.

[5] Vaikkei modernia, katkosta ajassa oikeastaan olisi Latourilaisittain olisi ollutkaan, kuva siitä kuitenkin elää – ja, paradoksaalisesti, on osa todellisuutta.

[6] Descartesin ajatukset kehosta mekanistisina koneina ovat tästä hyvä esimerkki

[7] Federici 2020: 122-123

[8] Tarvainen 2019: kastalia.home.blog/2019/05/02/mindful/

[9] Moore & Patel 2018 ‘How the Chicken nugget became the true symbol of our era’. The Guardian.

[10] Ks. Chiara Bottici. (2014). Imaginal politics: Images beyond imagination and the imaginary. Columbia University Press.ja James Hillman (2018). City and Soul: Uniform Edition (Vol. 3). Spring Publications.

[11] Freud, New Introductory Lectures on Psychoanalysis, trans. Strachey (London: Penguin, 1973)

[12] Ashis Nandy (1988). The Intimate Enemy: Loss and Recovery of Self under Colonialism. 1983. New Delhi: Oxford UP; Frantz Fanon (2008): Black skin, white masks. Grove press.

[13] Bateson, G.; Donaldson, Rodney E. (1991). A Sacred Unity: Further Steps to an Ecology of Mind; Hosseini, S. A. H. (2010) Alternative Globalizations: An Integrative Approach to Studying Dissident Knowledge in the Global Justice Movement Milton Park; New York: Routledg. Ks myös Bottici ibd

[14] Paulo Virilio 2006. Speed and Politics: https://mitpress.mit.edu/books/speed-and-politics-new-edition; Peters, M. A. (2019). Algorithmic capitalism in the epoch of digital reason. Fast Capitalism14(1).

[15]Sivut 119-120.

[16] ks. Erich Fromm To have or to be

[17] Huom oivallinen Jeremy Lentin kritiikki Bendelliä kohtaan: https://patternsofmeaning.com/2019/04/11/our-actions-create-the-future-a-response-to-jem-bendell/

[18]UN (2019):  https://www.un.org/sustainabledevelopment/blog/2019/05/naturedeclineunprecedented-report

[19] Ks. James Hillman, City and Soul. Chapter 2.

[20] ks. Astrida Neimanis, Bodies of Water: Posthuman Feminist Phenomenology (London: Bloomsbury, 2017)


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s