Lapsi, pelasta meidät!

Miksi juuri lapsen kirkkaat silmät ilmestyvät herättämään meitä ilmastounesta?

Osa 1. Unet ja ilmastonmuutos

Unien maailma on outo. Suurin osa unista on tietenkin pelkkää edellisen päivän tapahtumien prosessointia. Esimerkiksi viime yönä yritin tilata arabiaksi leipää (olen Palestiinassa juuri nyt), siinä onnistumatta. Mutta aina silloin tällöin, ehkä noin muutaman kerran vuodessa, herään voimakkaampiin tunteisiin kuin mitkä ovat minulle mahdollisia valvemaailmassa. Äänekästä naurua – pelkkää kirkasta iloa. Tai tyyny täynnä kyyneliä ja mieli puhdasta ja syvää, syvää surua. Ne muutamat sekunnit kun havahdun unesta, tajuamatta vielä kuka olen, kuuluu elämäni mielenpainuvimpiin hetkiin.  Tuolloin minä en ole surullinen tai iloinen, vaan osa surua tai iloa. Joku nauraa ja itkee minussa.

Ehkä nämä kokemukset ovat johtaneet siihen, että kun luin ensimmäisen kerran C.G Jungin elämäkerran   ’Unia, ajatuksia ja muistikuvia’ tuntui siltä kuin öiset kokemukseni olisivat saaneet kodin. Ajatus kollektiivisesta piilotajunnasta, siitä että meitä kaikkia yhdistää jonkinlainen valmius kollektiiviseen kuvastoon ja kokemiseen kaikkein yksityisimmällä alueellamme (kuten unissa), tuntui helpottavalta, vähemmän yksinäiseltä.  Jungin ajatus siitä, että vapaus ja yksilöllisyys syntyy dialogissa ja vuorovaikutuksessa tämän kollektiivisen kanssa antoi mielestäni totuttua monisyisemmän kuvan yksityisen ja yhteisöllisen välisestä suhteesta. Jung tuntui, huomattavasti perinteistä psykoanalyyttistä koulukuntaa (ja koko Zizekin ja Lacanin ’toden’ etsintää) syvällisemmin, antavan lähtökohdat todelliseen yksilöllisyyteen ja vapauteen. Vapauteen joka ei ole mitattavissa, todennettavissa, edes sanallistettavissa. Jung tekeekin parhaansa hämärtääkseen koko todellisuuden käsitteen. Toisinaan öiset unet voivat auttaa meitä heräämään valvemaailman unista: sosiaalisista rooleista ja ihanteista, valtasuhteiden tuottamista illuusioista. Toisinaan unet vievät meidät yhä syvemmälle vaaroihin, väkivaltaan ja vankeuteen. Objektiivisia sääntöjä siihen kuinka luovia tässä hämärän maailmassa ei anneta. ”Veneeni, sumuun ankkuroitu. Liikahtaa.” lukee kirjassa, joka minulla on täällä mukana.  Ja sitten kaikki on taas epäselvää. Oma, henkilökohtainen jungilaisuuteni, on pyrkimystä konkretiaan ja vakauteen aina kun keikuttaa liikaa ja yötaivaan tuijotteluun silloin kun häikäisee. Mutta tämä on minua eikä mitään yleistettävää. 

Myöhemmin, olen lähestynyt Jungia kriittisemmin. Hänen kollektiivisen tiedostomattoman käsite yrittää välillä ankkuroitua liiaksi myyttiseen menneisyyteen valtasuhteiden täyttämän ’sosiaalisen tiedostamattoman’ kustannuksella. Käyttäessään arkaaista ’feminiinisen’ ja ’maskuliinisen’ typologiaa kollektiivisen tajunnan symboleita kuvatessaan hän jättää aseita lojumaan niin aggressiivisten konservatiiviajattelijoiden (kuten Jordan Petersonin ja hänen vanavetensä) kuin feminismin essentialististen ryhmittymien linnoituksiin. Ehkä Jung katseli kuilua hieman liian pitkään (kuten hän kirjoitti Nietszchestä). Ehkä hän viihtyi liiaksi porvarillisessa ammattiylpeydessään. Ehkä hän totaalisesti epäonnistui välittämään intiimiä poliittisten ja taloudellisten rakenteiden kritiikkiään.

Ennemminkin yllämainitusta kritiikistä johtuen, kuin siitä huolimatta, Jungin taika säilyy.

(Jungin maalauksia kirjasta Red Book – Liber novus)

Tämän kirjoituksen ei kuitenkaan ollut tarkoitus käsitellä Jungia. Vaan, ehkäpä Jungin inspiroimana, raaputtaa hieman ilmastonmuutoksen ikonografiaa. Ilmastonmuutos tarjoaa tietysti ehtymättömän lähteen psykologisiin arvauksiin ja analyyseihin. Kaikki tämä on tuttua:

Moderni minäkuva vs. Ilmastonmuutos. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos haastaa koko modernin identiteetin joka perustuu ihmisen ja luonnon väliseen hierarkiseen jaotteluun (ns. subjekti – objekti jako). ’Luonnon’ ilmestyminen toimijaksi haastaa koko modernin subjektin filosofian jossa ’minä’ on luonnosta irrallinen saareke[1].

Moderni ajatus tulevaisuudesta vs. ilmastonmuutos. Moderni ajatus ’kehityksestä’ ja ’edistyksestä’, jossa tulevaisuus talouskasvun ja teknologisen kehityksen kautta (jonka avulla luontoa hallitaan, jalostetaan ja hyödynnetään) muuttuisi jatkuvasti paremmaksi sopii huonosti yhteen ilmastonmuutos-skenaarioiden kanssa. Se, ettei ihminen olisi enää kontrollissa, kykenevä hallitsemaan ’luonnon’ tulevaisuutta haastaa siis koko käsityksemme paitsi ihmisestä, myös ajasta joka modernissa mytologiassa palvelee ihmisen tarkoituksia ja päämääriä.

Johtuen siitä, että yllämainitut jaottelut ovat modernin minäkuvan ytimessä ja kulttuuristen ja taloudellisten rakenteidemme perustana, ilmastonmuutos haastaa koko kartesialaisen käsityksen minästä autonomisena toimijana[2]. Ilmastodenialismi, tästä näkökulmasta tarkastellen, ei ole vain ilmastonmuutoksen objektiivista vaan myös subjektiivista kieltämistä. Se on unissakävelyä, kykenemättömyyttä oman egon ja niiden sosiaalisten, taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten rakenteiden fundamentaaliseen kyseenalaistamiseen, jotka erottavat ihmisen tulevaisuuden luonnon tulevaisuudesta. Se on pilvilinnojen rakentelua ikuisesti-seuraavasta-teknologisesta-ratkaisusta, joka korjaa kaiken. Kykenemättömyyttä suruun kuudennen massasukupuuttoaallon keskellä. Kykenemättömyyttä ajatella poliittista yhteisöä niin että se sisältää kaiken elämän. Se on työmarkkinoita, jotka pakottavat meidät kiihdyttämään ilmastonmuutosta päivittäisellä työllämme. Se on statuksen ja kuluttamisen limittymistä toisiinsa. Ja niin edelleen.

En halua tehdä mahtipontisia kollektiivisia diagnooseja. Mutta minä kollektiivisena olentona kärsin kaikista yllämainituista denialismin muodoista.

Salaa olen päättänyt olla sisäistämättä niitä katastrofaalisia mahdollisuuksia jotka lyhyellä aikavälillä saattavat realisoitua. Salaa olen päättänyt olla kapinoimatta. Mieleni varjoteatterissa ei ole todellista vaihtoehtoa nykyiselle minuudelleni.

Ja sitten ilmestyy lapsi. Enkä usko, että se on sattumaa.

Greta (Kuva:Wikipedia)

Osa 2. Greta

Heräsin viime viikolla siihen, että näin sekavaa unta. Muistan vain Gretan vaativat, kirkkaat silmät. Unesta jäi jotenkin epätodellinen, absurdi jälkimaku.

Greta Thunbergin, nyt jo 16 –vuotiaan koululakkoilijan, kuvat ovat tietysti kaikille tuttuja. Greta puhumassa COP 24 YK:n ilmastokonferenssissa, kättelemässä EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckeria, avaamassa perhehistoriaansa keskusteluohjelmissa ja mobilisoimassa mielenosoituksia ympäri maailmaa. Tuhannet nuoret ja lapset ovat Gretan innoittamana osallistuneet koululakkoon ja ’nuorten ilmastokapinaan’ paremman ilmastopolitiikan puolesta. Suomessakin yritetään. Gretasta on siis, hyvin lyhyessä ajassa, tullut globaali. Osa globaalisti jaettua mielikuvitusta[3].

Herättyäni, unensekaisena, kysyin itseltäni, miksi juuri elinvoimaa tulvivat lapset ja nuoret ilmestyvät herättämään meitä ’kehityksen’ ja ’edistyksen’ syvästä unesta?

Ensimmäinen ajatus liittyy juuri elinvoimaan. Ernest Beckerin mukaan kuoleman kieltäminen on modernin ihmisen ja yhteiskunnan keskeisin piirre[4]. Ajatuksena on, että kuolemaa ja lopullisuutta pakoileva ihminen elää jatkuvasti valheellisessa ’eteenpäin menon’ ja toivon tilassa (josta käsin häntä on myös ehkäpä helpoin ohjailla). Tästä syystä modernit (juuriltaan monoteistiset) kehitysmallit talouskasvusta ja teknologis-nationalistisesta kirkkaasta tulevaisuudesta ovat lineaarisia, äärettömyyteen uskovia[5]. Kaikkeen kuolemaan ja luopumiseen liittyvään suhtaudutaan tästä johtuen kulttuurissamme negatiivisena surkutteluna. Psykologisesti kuoleman kohtaamisen ja reflektoinnin merkitys voi kuitenkin olla päinvastainen[6]: nimittäin elämän radikaali uudelleenkuvittelu ja ’realististen utopioiden[7]’ luominen haurauden maailmassa. Jos ilmastonmuutoksessa on psykologisesti kyse kollektiivisen kuoleman kohtaamisesta tai sen kieltämisestä, kuten useat ilmastofilosofit ovat esittäneet, ei kai ole mikään ihme, että lapsi, syntymän ja uuden alun symboli nousee kollektiiviseksi ikoniksi.

Olisi siis ehkä kysyttävä, millaista psykologista funktiota suhteessa kuolemaan Greta Thunberg ikonina palvelee: kuoleman kohtaamista vai kieltämistä?

Arkkityyppinen selitysmalli lapsesta lähtee siitä, että lapsi on yksi keskeisistä kollektiivisista symboleista, joiden kautta käydään sisäistä (kollektiivista ja yksilöllistä) dialogia muutoksesta.  Tässä kollektiivisen mielen varjoteatterissa lapsi edustaa viattomuutta, paluuta paratiisiin, toista mahdollisuutta. Pettymyksien sävyttämän elämän (mikä elämä ei olisi pettymyksien sävyttämä?) kuluessa, laskusuhdanteessa, lapsi saattaa edustaa rajatonta tulevaisuutta. Horisonttia, joka on taas auki. Kuka voi väittää, ettei olisi törmännyt ilmiöön, jossa vanhemmat pyrkivät syntymään uudestaan lastensa kautta? Lastaavat omat unelmansa lastensa kannettavaksi. Tällaisessa tilanteessa lapsi muuttuu fantasiaksi, regressiiviseksi projektioksi, jonka kautta aikuinen pakenee vastuusta ja elämän hauraudesta uuteen alkuun. Sen sijaan, että aikuinen kohtaisi omien unelmiensa lopun (ja löytäisi uusia) hän käyttää valta-asemaansa hyväksi ja tekee lapsesta objektin, oman Eedeninsä.

Greta World Economic Forumissa

Ylläesitetyn esimerkin vieminen[8] ilmastonmuutoksen kontekstiin tarkoittaa seuraavaa. Gretan ilmaantumiseen ilmastonmuutoksen ikoniksi liittyy se psykologinen vaara, että lapsesta tulee aikuisten ja koko vakiintuneen järjestelmän eskapistinen päiväuni. Tällainen, päiväunien lapsi, kantaa mukanaan arkaaista kansansaduista ja myyteistä tuttua ’ihmelapsen’ narratiivia, jumalaista, odottamattomasta paikasta tulevaa pelastusta, joka kääntääkin kaiken hyväksi. Gretasta, ihmelapsen roolissa, onkin vaarassa tulla aikuisten talismaani, jota ritualistisesti ravistellaan paremman tulevaisuuden manaamiseksi World Economic Forumissa ja YK:n huippukokouksissa. Jos jokin Antroposeenissä on aiheellista sisäistää niin se, että ihmeiden ja viattomuuden aika on ohi. Greta ei edusta paluuta viattomuuteen vaan viattomuuden loppua. Rajaa. Tilaa, jossa tulevaisuutta ei enää voi heijastaa seuraavan sukupolven pelastettavaksi.

Katselen satoja kuvia Gretasta ja lakkoilevista lapsista ja nuorista. Minusta tuntuu, että usein, nämä ilmastonmuutosta vastustavien lasten kuvat tuntuvat tulevan ikään kuin unimaailmasta, jostakin epätodellisesta käsin: median välittämiä kuvia, sosiaalisen median vetoomuksia, viraalivideoita. Epätodellisuuden lisäksi läsnä on vahva poikkeustilan elementti: lapset eivät mene kouluun! lapset ojentavat aikuisia! Modernin maailman lapsen ja aikuisen välisen fundamentaalisen kuilun tietäen (ennen modernisaatiota nykyisen kaltaista lapsen kategoriaa ei oikeastaan ollut) tilanne saattaakin muistuttaa Sinuhestakin tuttua babylonialaista väärän kuninkaan päivää. Tuolloin joku – vailla valtaa oleva – saikin yhtäkkiä koko valtakunnan ohjakset käsiinsä. Päivän kestäneen leikin jälkeen palattiin kuitenkin aina normaaliin tilaan.  Vallan saanut olikin pelkkä narri, jonka avulla valtakunnan asukkaat pystyivät hieman päästelemään paineitaan ja jatkamaan elämäänsä alamaisina. Business as usual.

Kaikesta tästä tulee helposti se kuva, että lapsen symboli olisi vain eskapismin muoto, pakoa raastavasta todellisuudesta. Syksyssä vaeltavan egon ja järjestelmän kykenemättömyyttä oman rajallisuuden ja rajan (kuoleman, muutoksen, metamorfoosin) kohtaamiseen.

Arkkityyppisestä ajattelusta käsin symboli on kuitenkin kokonainen energiakimppu, jonka kautta voidaan synnyttää niin progressiivisia kuin regressiivisiäkin tulevaisuuksia.  Lapsi-symboli ei siis ole tuomittu olemaan pelkkä regressiivinen mielenmaiseman kangastus, joka vie kauemmaksi todellisesta muutoksesta ja kasvusta, vaan myös mahdollinen välivaihe, progressiivinen initiaatio matkalla uuteen. Lapsi, siirtyessään objektista subjektiksi egon rinnalle, voi pakottaa muutokseen. Jooga ei pääty lapsiasentoon, mutta osana harjoitusta sille on syynsä.

Analyyttisen psykologian näkökulmasta lasten nousu ilmastonmuutoksen ikoniksi on siis täynnä psyykelle ominaista vastakohtien dialektiikkaa: jonkinlainen järisyttävän, egoa tuhoavan kohtaamisen ja helpottavan eskapismin välinen taistelukenttä. Greta, onnistuessaan purkamaan illuusiot uudesta toivosta ja rajattomasta horisontista, voi edustaa ensimmäistä viattomuuden jälkeistä lasta. Antroposeenin ajan lasta, jonka kautta järjestelmä kohtaa loppunsa, ja jotain uutta, rajan takana olevaa, syntyy tilalle. Toinen vaihtoehto on se, että lasten ja nuorten vallankumous muuttuu vain olemassa olevan järjestelmän leikiksi.

—–

Lopuksi, muutama sana ylläesitetyn kaltaisen symbolisen analyysin vaaroista. Symbolinen analyysi ei nimittäin riitä. Siitä tulee helposti valkoisen miehen abstraktia pohdintaa nojatuolissa. Se tarvitsee rinnalleen (tai oikeastaan yläpuolelleen) poliittis-taloudellisen tulkinnan.

Poliittisesta ja taloudellisesta näkökulmasta katsoen onkin mielestäni selvät syyt sille, miksi juuri lapsi-symboli nousee ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun ikoniksi. Lasten kapina ei nimittäin pysty, ainakaan suoraan, haavoittamaan fossiilikapitalismin ja siihen kytkeytyvän kansallisen ja kansainvälisen päätöksentekojärjestelmän perustoja. Koska lapset ja nuoret – koululaiset – ovat ennemminkin (lyhyellä ajalla) kuluerä kuin lisäarvoa tuottavaa porukkaa, on täysin loogista että heidän kapinaansa juhlitaan niin mediassa kuin kansainvälisen eliitin tapaamisissa. Lapset ja nuoret ovat niin taloudellisen kuin poliittisen järjestelmänkin ulkokehällä. Ilman liittoutumista aikuisten kanssa, he ovat vailla valtaa. Kuvitelkaa lasten rinnalle satamatyöläisten, koodareiden, maanviljelijöiden, palveluammattilaisten ja hoivatyöntekijöiden ilmastokapinaa niin saatte kuvan mistä puhun. Tietenkin talouskasvu pohjaa pitkällä aikavälillä koulutukseen ja kasvavaan osaamiseen, tai ainakin näin haluamme ajatella globaalin pohjoisen edistyksellisten kesken. Lyhyellä aikavälillä, juuri sillä aikavälillä jossa kapitalismi parhaiten viihtyy, koulutus on kuitenkin kuluerä ennemmin kuin lisäarvon lähde. Greta ja muut koulukapinoitsijat ovat siis koko hallitsematonta ilmastonmuutosta tuottavan järjestelmän ulkokehällä. He ovat usein alaikäisiä, ilman oikeutta muodolliseen vaikuttamiseen edustuksellisessa demokratiassa – ja mikä tärkeintä, heidän lakkoilunsa ei uhkaa talouskasvua. Poliittis-taloudellisesta näkökulmasta lasten lakkoilu on lähempänä babylonialaista väärän kuninkaan päivää kuin todellista poliittista liikettä. En tosin lähde ennustamaan millaisia radikaaleja ketjureaktiota voisikaan syntyä, jos nuoret onnistuisivat seisauttamaan esimerkiksi koulut pitkäksi aikaa.  Gretan ja nuorten toimijuutta yhtään kyseenalaistamatta, heidän nousullaan median lemmikeiksi ja valtaapitävien juhlamenoihin on funktionaalinen rooli. Psykologisesti, kuten aiemmin on esitetty, he jäävät pahimmillaan jumiin valtaapitävien aikuisten kuoleman kieltämisen fantasioihin ilman todellista vaikutusvaltaa.       

Uskon todella (mutten pysty osoittamaan, tietenkään[9]) että symbolit rajoittavat ja mahdollistavat kollektiivista toimintaa. Jos modernia kuvaa lapsesta irrationaalisena olentona ei murreta ilmastonmuutoksen kontekstissa, niin kuinka tällainen ikoni voisi aktivoida radikaaliin muutokseen? Jotta lasten ja nuorten ilmastokapina laajenisi aikuisten ilmastokapinaksi on siis ensin voitettava niin moderni jako lapsen ja aikuisen välillä kuin, (ehkäpä) arkaaisempi, lapseen liittyvä myyttinen symboliikka ’viattomana’, uutta alkua lupaavana toivon ja ’toisen syntymän’ lähteenä.  Ehdotan, että ainoa keino voittaa myyttisen lapsen idea, ja todella sisäistää Gretan viesti, on hyväksyä että lapset ovat yhtä kaukana, tai vielä kauempana Eedenistä kuin kukaan meistä. Toisaalta lapsi-symboli voi edustaa jotain korvaamatonta, universaalia suojelemisen symbolia joka parhaimmillaan tuo eripuraiset yhteisöt yhteen, todelliseen uuteen syntymään.  Ellemme lisää poliittista ja taloudellisia analyysia osaksi koko yllä esitettyä pitkää pohdintaa tulkintamme Gretasta ja nuorista vallankumouksellisista jää kuitenkin puolitiehen.

Kestävyystutkija Jem Bendellin mukaan viimeisin ilmastonmuutostutkimus johtaa seuraaviin johtopäätöksiin[10]: 1. Emme ole enää kontrollissa suhteessa luonnon prosesseihin. 2. Poliittisten ja taloudellisten järjestelmän romahtaminen vaikuttaa lyhyellä aikavälillä todennäköiseltä. 3. On tieteellisesti mahdollista jo argumentoida sen vaihtoehdon puolesta, että ihmislaji katoaa ilmastonmuutoksen seurauksena tämän vuosisadan aikana. ihminen vie tietysti mukanaan muitakin.  Yli puolet selkärankaisista lajeista on 1970 –luvulta lähtien jo hävinnyt[11].

Bendellin työstä kiistellään jo voimakkaasti mutta hän ei ole ainoa, jonka mielestä esimerkiksi IPCC:n antama 12 vuoden aikaikkuna radikaaleihin muutoksiin 1.5. asteen saavuttamiseksi (ja kaaottisten kehityskulkujen estämiseksi) on umpetutunut tai umpeutumassa[12]. Bendell on koonnut sivuilleen emotionaalista tukimateriaalia uuden ilmastotutkimuksen kohtaamiseen. Hänen mukaansa vain todellisen lopun mahdollisuuden hyväksyminen voi johtaa riittävän radikaaleihin toimenpiteisiin. Tämä on mielestäni se viitekehys, josta käsin ilmastonmuutosta ja jokaista toivon ja uuden alun fantasiaa on lähestyttävä. Historiaa ei voi keriä taaksepäin. Paluuta Eedeniin ei ole. Ilmastonmuutos on jo todellisuutta, ja tuota todellisuutta on ehkäpä viisainta lähestyä surun ja radikaalin toiminnan kuin passivoittavan optimismin kautta. Lakko on juuri oikea väline eksistentialiseen kriisiin, jossa olemme. Tästä näkökulmasta lasten ja nuorten toiminta on parasta poliittista toimintaa pitkään aikaan.

Greta pyrkii mielestäni edustamaan realismia utopian sijaan. Kuoleman mahdollisuuden kohtaamista ja radikaalia toimintaa messiaanisen pelastuskertomuksen sijaan. Toinen asia on, tukeeko nykyinen poliittis-taloudellinen järjestelmä ja mediaympäristö tällaista tulkintaa vastaanottajan päässä.

En ole varma siitä, mitä Greta unessani yritti sanoa. Sen muistan, etten ollut kovinkaan vakuuttunut.

Onneksi huomenna on taas uusi yö.


[1] Hämärät rajat kuuluvat analyyttiseen psykologiaan. Ihminen voi olla yhtä aikaa osa luontoa, että siitä irrallinen. feminiininen ja maskuliininen,  yksilöllinen ja kollektiivinen. Luonnon ja minän välisen hierarkisen suhteen purkaminen ei tästä näkökulmasta siis tarkoita mitään romanttista luontoon sulautumista. Vaan kykyä yhtäaikaiseen moninaiseen itsen ja maailman välisen suhteen tarkasteluun ja tiedostavampaan toimintaan.

[2] Ja lauseen pitäisi jatkua..’ joka keskinäisriippuvaisen elämän sijaan kelluun newtonilaisessa mekanistisessa universumissa’ mutta lause jossa olisi sekä Descartes että Newton on jo niin raskas että ei pystynyt.

[3] Mieilikuvituksesta ja globalisaatiosta ks esim Manfred Steger ja Paul James.

[4][4] ks Beckerin ’Denial of Death’

[5][5] Vain ihmisen ajasta ja keskinäisriippuvaisista ekologisista suhteista erottavat todellisuuskäsitykset pystyvät synnyttämään ajatuksen teknologiasta ja materiasta autonomisina objekteina. Tämän kaltaiset todellisuuskäsitykset ovat toki synnyttäneet valtavan määrän hyödyllistä teknologiaa.

[6] Toki filosofian historia on enemmän kuin täynnä niitä, jotka maalasivat kuolemasta vain pysäytyskuvan eivätkä lähestyneet sitä prosessina, joka on kytköksissä radikaaliin uudelleen syntymän mahdollisuuteen rajallisen elämän aikana. Suosittelen Simon Critchleyn ja Chiara Botticin kirjoituksia tähän liittyen.

[7] Tässä viittaan Enrst Blochin ’Principle of Hope’ kirjaan. Bloch kuvailee kuolemaa lopullisena anti-utopiana, josta käsin todellinen utooppinen ajattelu (realistinen) on mahdollista.

[8] Tähän väliin yksi metodologinen huomio: siinä analyyttisen psykologian perinteessä, josta minä viehätyn, ei haeta reduktiivista selitysmallia jossa yhteiskunnalliset ongelmat, kuten ilmastonmuutos, palautetaan yksilö- tai perhepsykologiaan. Huomio on muualla: symboleissa, jotka läpäisevät niin yksilö-yhteisö, kuin idea-materia jaottelut.

[9] Tämä johtuu symbolien multivalentista ja prosessinomaisesta luonteesta: ne ovat jatkuvasti uudelleen tulkittuja, haastettuja ja toistettuja – jossain rakenteellisen, sosiaalisen ja yksilöllisen välissä.

[10]ks.J.Bendell. ’Deep Adaptation: navigating climate tragedy’ (2018)

[11] Nykyisen sukupuuttoaallon arvellaan olevan ihmisten toiminnan seurauksena 100 kertaa luonnollista voimakkaampi (johtuen metsien kadosta, metsästyksestä, saasteista, ylikalastuksesta ja ilmastonmuutoksesta)

[12] ks. esim:  Steffen, W., Rockström, J., Richardson, K., Lenton, T. M., Folke, C., Liverman, D., … & Donges, J. F. (2018). Trajectories of the Earth System in the Anthropocene. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(33), 8252-8259.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s